Asiakkaan ääni kuuluviin rakenteellisen sosiaalityön keinoin -blogisarja osa 1: Epäilyksestä ja pessimismistä toipumiseen ja palveluiden arvostukseen

Hannele (nimi muutettu) eli aktiivista tavallista perhe-elämää, siis ruuhkavuosia. Hän hoiti työn ja opiskeluiden ohella kotia sekä oli paljon lastensa kanssa. Heillä oli omakotitalo, jota he remontoivat Hannelen opiskeluiden ollessa loppuvaiheilla. Jälkeenpäin ajatellen Hannele totesi kaikkea olleen liikaa yhtä aikaa – ruuhkavuodet ajoivat hänet uupumukseen ja masennukseen.

Hannele päätyi väsyneenä, perhe hajonneena ja asunnottomana sosiaalitoimen järjestämään tuettuun asumiseen. Usean tilapäisen asumisratkaisun jälkeen Hannele päätyi Näätäkujan asumisyksikköön. Hän hakeutui paljon omiin oloihinsa. Näätäkujan ympäristö toi kuitenkin uudenlaista yhteisöllisyyttä. Yhteinen toiminta ja tekeminen olivat Hannelen tilanteessa voimaannuttavia elementtejä. Samalla syntyi uusia sosiaalisia kontakteja.

”Siinä mitattiin sosiaaliohjaajan, sosiaalityöntekijän, muiden palveluntuottajien ja Näätäkujan ohjaajien, ammattitaitoa, että he pysty auttaa mua, ku mä en aluks välttämättä pystynyt ottaa vastaan sitä tarjottua palvelua”

Tuettuna oma tilanne alkoi selviämään ja sitä purettiin askel askeleelta. Merkittävä oivallus, joka auttoi oman tilanteen hyväksymisessä ja sitä kautta voimaantumisen alkamisessa oli se, että Hannele ei ollut yksin ongelmiensa kanssa. Tuki muodostui sosiaalityöntekijästä, terveydenhuollosta ja Näätäkujan sosiaaliohjauksesta sekä vertaistuesta.

Kuva: Pekka Turtiainen, Vantaan kaupungin aineistopankki

Hannele oli työskennellyt ikänsä yksityisellä sektorilla, eikä ollut joutunut turvautumaan sosiaalipalveluihin. Hän kertoo olleensa niin väsynyt ja voimaton, ettei edes muista ajasta kunnolla kaikkea. Eräs avaintekijöistä oli luottamuksen löytyminen – kun oppi luottamaan tukena olleisiin henkilöihin, pystyi luottamaan myös itseensä ja ottamaan tukea vastaan. Lopulta kuitenkin kaikki viranomaiset ja vertaiset olivat vain kannattelijoita ja apuna, kuntoutumistyö oli tehtävä itse.

”Kuntoutumisen ydin on, että itse työstää asioita ja hyväksyy tilanteen ja alkaa vähitellen miettimään tulevaisuutta.”

Hannele totesi olleensa aluksi hyvinkin negatiivinen kaiken avun suhteen, hän koki, ettei tarvitse eikä halua sosiaali- ja mielenterveyspalveluita. Lopulta asioiden prosessointi sai Hannelen ymmärtämään, että hän tarvitsi apua kuntoutumisessaan, eikä olisi siihen yksin pystynyt. Nyt, vuosia asumispalvelupolun läpikäymisen jälkeen, Hannelen kokemus saaduista palveluista on hyvinkin positiivinen. Hannele kertoo oman polkunsa varrella oppineensa ymmärtämään sosiaalipalveluiden merkityksen ja arvostamaan niitä.

Palvelukokonaisuus saa kuitenkin kritiikkiä siitä, että asiakas joutuu hoitamaan asioitaan niin monessa paikassa ja kertomaan tarinansa uudelleen ja uudelleen eri toimijoille. Hän toteaa, että monialainen yhteinen suunnitelma, sen mukainen tiedonvaihto ja vastuunjako olisi palvellut hänen tilanteessaan. Hän koki myös, ettei palvelurakenteeseen voinut vaikuttaa, mikä toi omanlaistaan voimattomuuden ja muiden armoilla olemisen tunnetta.

Hannele olisi toivonut myös, että hänen kuntoutuspolkunsa olisi purettu välitavoitteisiin ihan kirjallisesti ja käyty niitä läpi sekä paneuduttu asioihin ongelma kerrallaan. Hänen kokemuksensa mukaan tämä olisi voinut jäsentää kokonaisuutta kuntoutujalle ja vähentää ongelmien massiivisuuden tuntua. Positiivista palautetta olisi voinut saada enemmän – se olisi saattanut tukea kuntoutumisessa vielä paremmin.

”Onnistumisista olisin kaivannut enemmän palautetta, kun sitä ei oikein tiennyt miten menee. (…) palautteen saaminen, kun keskusteli asioista niin ei saanut mitään valmiita vastauksia tai ei välttämättä tiennyt missä mennään. Palautetta oisin kaivannut”

Kuva: Pertti Raami, Vantaan kaupungin aineistopankki

Hannele korostaa kirjausten merkitystä myös yhteenvetoina, joihin palata prosessia tarkasteltaessa sen eri vaiheissa. Jälkikäteen kirjauksiin palaaminen kuitenkin tuntuisi vaikealta, eikä hän enää haluakaan niitä nähdä. Yhdessä kirjaaminen olisi ollut Hannelen mielestä hyvä, tilannetta realisoiva työväline.

Hän koki kuitenkin tulleensa huomioiduksi yksilöllisesti, vaikka ajoin koki olevansa enemmän diagnoosi kuin persoona. Hän toivoo, että asiakkaille annettaisiin enemmän aikaa. Hän näkee sosiaalialan kärsivän suuresta resurssipulasta. Resurssit ja yksilöllinen huomioiminen liittyvät yhteen ja ovat Hannelen mielestä selkeitä parannusta kaipaavia kohteita. Samoin palveluiden yhtenäisyyttä ja asiakaslähtöisempää kohdentamista tulisi hänen näkökulmastaan kehittää.

Kuntoutuminen johti kokemusasiantuntijuuteen ja yhteisössä asuminen jätti jäljelle yhteyksiä sekä ystäviä. Hän korostaa, että perhe ja ystävät olivat merkittävässä roolissa koko prosessin ajan, vaikkakin ajoittain hän meinasi eristäytyä ja koki olevansa yksin. Voimaantuminen johti siihen, että kokemus yksinäisyydestä väistyi ja tilalle tuli kokemus säilyneistä ja uusista sosiaalisista suhteista. 

”Jotenkin on oppinut, että nää asiat saattais sattua kenelle tahansa, sairastuminen ja siitä seuranneet asiat ja toipuminen. Mun kohdalla kävi hyvin, mutta paljon on vaatinut töitä. Avoimuus näiden asioiden kanssa: on ollut pakko oppia hyväksymään tilanne ja luottamuksellisesti työstää asioita eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Ei ois tullu yhtään mitään, jos olisin mennyt puolitiehen, sitä on ollut tosi avoin tämän tilanteen kanssa.”

Haastattelijoina ja kirjoittajina sosiaalityöntekijät Emmi Pesonen ja Jussi Kaijala.

Hannelen nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s