Kyllä maalla on mukavaa -maahanmuuttajia uuteen maahan juurruttamassa

Kuva: Nina Pietiläinen-Guillard

Vehreällä mäellä, vanhojen kyläteiden risteyksessä leviää maisemaan Vantaan Seutulan kylä. On kukkeaa koivikkoa ja tuuheaa metsänreunaa. Löytyy viljavaa peltoaukeaa ja vanhoja maatiloja, jopa pari kulttuurihistoriallisesti merkittävää kartanoa. Maaseutumaiset piirteet juontavat juurensa vuosikymmenien taakse. Tämä seutu henkii arvokasta historian havinaa.

Tämä on luonnonkaunista aluetta. Joku on muinoin verrannut seudun ilmettä jopa keskieurooppalaisuutta henkivään pyökkien koristamaan kulttuurimaisemaan, eikä ihme, kun kulkee pitkin vanhojen tammien ja lehmusten reunustamia teitä. Puhumattakaan rehevistä vaahteroista, jotka ovat syksyisin kuin taiteilijan värikylläisestä paletista! Ja viljelykseen sopivien maiden keskellä leviävät vehmaat jokivarsiniityt.  

Minulla on paljon asiakkaita, jotka haluavat löytää asunnon. He tarvitsevat asuntoja kipeästi: isomman, pienemmän, kohtuuhintaisemman, uudemman tai paremman asunnon. Tänään minulla on tarjolla helmi: asunto vanhasta kerrostalosta, joka nuokkuu sadunomaisesti jalopuiden saartamana peltomaisemaan sulautuen.

Keskivertosuomalainen toteaisi täällä olevansa keskellä asumisen unelmiaan saapuessaan Suomen toiseksi vilkkaimmalta rautatieasemalta Tikkurilasta tähän maalaisidylliin – matkaa bussilla vajaa tunti. Vähä vähältä moottorien pärinä vaimenee. Hetken päästä luonto leviää aivan talojen takapihoilta. Täällä on virkistykseen sopivaa maastoa, kävelypolkuja, pieniä puistoja. Voisikos enempää toivoa: oma paikka auringonkukkapellon laidassa, pesä tammenlehvien alla. Tuuli kuiskii korviin loppusyksyn lauluaan ja heinä herättää kaukaiset lapsuusmuistot henkiin. Linnut livertävät. Kyllä maalla on mukavaa, minä ajattelen!

Tänään minulla on mukanani nuori maahanmuuttaja. Muuttanut vieraaseen maanosaan, vieraaseen maahan, vieraaseen kaupunkiin, vieraalle seudulle. Minulla on toiveet korkealla. Haluan esitellä hänelle jotain ainutlaatuista – suomalaisen unelman. Hän ei tunnu kuitenkaan huomaavan kukkien peittämiä tantereita, eikä kuule linnunlaulua. Häntä ahdistaa jo bussissa. Hän kuulee vain oman huokauksensa. Hän potkii kiukkuisena pieniä kiviä edessämme, tuijottaa vähän vihaisena pellonlaidassa piirtyvää taloa. Kuka tällaista ansaitsee?
Muuttaminen maasta toiseen on iso haaste kenelle tahansa. Erityisen iso se on silloin, kun ympäristö on täysin erilainen kuin mihin ihminen on aikaisemmassa elämänpiirissään tottunut. Tavat, kieli, ilmasto ja ihmiset – kaikki vaatii totuttelua.Niin myös tämä pellonperä! Jokainen maahanmuuttaja joutuu uuteen maahan tullessaan keskelle jonkinlaista myllerrystä. Minunkin matkassani oleva nuorukainen yrittää nyt ymmärtää, mitä oikein on tapahtunut.

 
Maahanmuutto voi olla psyykkisesti hyvinkin raskas prosessi – varsinkin jos ihminen on tilanteessa vastentahtoisesti. On vaikeaa arvata ennalta, kuinka stressaavaa sopeutuminen voi olla. Tilanne hämmentää kaikkia. Tilanne tuntuu vieraalta, ylitsepääsemättömältäkin. Toisille muutoksen myllerrys voi toki olla helppo ja inspiraatiota antava. Se saa jonkun ehkä uteliaaksi. Oma koti pellon laidassa, oma rauha ja hiljaisuus voivat tuntua juuri niiltä asioilta, jotka ovat raskaiden vuosien jälkeen sitä, mitä on eniten kaivattu. Joillekin koko prosessi voi olla kuitenkin hyvin kivulias ja matka ”kotiin” tuntua loppumattoman pitkältä. Sopeutumisen tie voi olla tuskien taival. Juurtuminen uuteen ei tapahdu kuukaudessa, eikä välttämättä vuodessakaan.


Minun asiakkaani tulevat maista, joissa on sota, levottomuuksia tai vainoa. Niin nurjalta kuin se kuulostaa, kotimaassa karuissa oloissa on saatettu pärjätä jotenkin, mutta elämän raadollisuus näyttäytyy kaikessa karuudessaan vasta sitten, kun ollaankin levollisissa ympyröissä – vaikkapa täällä maaseudun sylissä. Uhkaavissa oloissa kyse voi olla pakolla selviämisestä. Sitten kun on päästy turvaan, mieli ryhtyykin yllättäen askartelemaan eletyn elämän parissa. Pelottavat kokemukset tunkeutuvat mieleen painajaisina, toistuvina takaumina, aivan kuin pahoja asioita elettäisiin uudelleen – nyt ja tässä. Niissä hetkissä on läsnä mielikuvia, ääniä, hajuja, makuja ja tunteita.

Nyt kookkaista tammista piirtyvät varjot talon ulkoseinissä saavat tulijan hätkähtämään. Koiran haukku naapurista nostaa varpaisilleen.  Haavan lehtien havina ei enteilekään sadetta – se enteilee pahaa. Sydän jättää lyönnin väliin, hengitys kiihtyy. Nuorukainen katsoo ympärilleen: kulkeeko joku meidän kantapäillämme, ottaako kohta kiinni ja ravistaa? Hiki pyrkii otsalle. Pelottaa. Menneet painajaismaiset tapahtumat työntyvät mieleen uudestaan, vaikka piiloutuisi peiton alle. Kodin ikkunasta avautuva auringonkukkapelto saa ajatukset eksymään paniikissa eri suuntiin. Karkaamaan kotiin – ei, tämä ei ole koti!   

Ja kun tuuli on vihdoin tyyntynyt, peltomaisema on edelleen pelottavan hiljainen. Mieli on levoton, kovasti kiihdyksissä. Hylättynä ei-kenenkään-maalla, jumissa peltojen perillä. Kiukku ja ärtymys kasvavat sisuksissa. Katkeruus siitä, että on joutunut näin vieraalle maalle yksin juurtumaan. Yölläkään ei uskalla nukahtaa, haluaa vain haudata päänsä tyynyihin ja unohtaa kaiken ympärillään. Jos jotain paikkaa voi vihata, se on juuri tämä kirottu kyläpahanen, musta maaseutu. Paikka, missä jokainen kukka saa katkerasti kaipaamaan jotain, mitä ei enää ole.

Kyllähän maalla on mukavaa – vai miten se meni – mutta vasta sitten, kun saa ujutettua juurensa syvälle maaperään. No vielä me kyllä puskemme tästä läpi!

Teksti: Nina Pietiläinen-Guillard

Kirjoittaja työskentelee Vantaan maahanmuuttajapalveluissa sosiaalityöntekijänä ja yrittää ”juurruttaa” asiakkaitaan uuteen maahan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s